42-vuotiaana tajusin että vetää naisiin. Miehelle en ole sanonut

Kolme yöllä, kaverin keittiö jossain Töölössä, neljä naista, viinin loput ja jotain kotitekoista hummusta. Yks heistä — ehkä 36, näin häntä ekaa kertaa, kävi ilmi että on kaverin työkaveri — alkoi halailla vitsillä, sitten ei vitsillä. Ei suudeltu, niin pitkälle ei menty. Mutta tunsin fyysisesti että vedin häneen paljon voimakkaammin kuin pitäisi. Lähdin kotiin täydessä sekamelskassa, istuin taksissa hiljaa enkä vastannut miehen viesteihin. [N42], naimisissa 17 vuotta, kaksi teiniä, Punavuori. Miehen kanssa kaikki ok, seksi pelaa, pettämisiä ei ole ollut koko aikana. Itsessä en koskaan ole huomannut tällaista aiemmin. Sen jälkeen huomaan kaikkialla. Kadulla, töissä, kahvilassa, salilla ryhmäliikunnassa. Ennen mä katsoin naisia tyyliin "hieno mekko". Nyt katson ja ajattelen ihan muuta, ja huomaan itseni ja säikähdän. Oon 42. Kaksi lasta. Joo en tiiä mitä tällä tehdä. Ajatus että kertoisin miehelle pelottaa. Ei siksi että hän olisi paha, vaan siksi että itsekään en tajua mitä tää on — vaihe, univelka, keski-iän kriisi, vai oonko todella elänyt näin pitkään tuntematta itseäni. Te jotka ootte käyneet myöhäisen biseksuaalisuuden läpi — meneekö ohi vai vahvistuuko? Ja milloin kertoa miehelle — nytkö epäselvyyden keskellä vai sitten kun itse tietää että on pysyvää?