46-vuotias. Tajusin että haluan tulla nähdyksi. En hänen — kenen tahansa

Terapeuttini kutsuisi tätä läpimurroksi. Mieheni kutsuisi ongelmaksi. En ole kertonut kummallekaan. Alkoi viime vuonna hotellialtaalla Tallinnassa. Joku kaveri katsoi kun uin. Ei ällöttävästi, vain katsoi. Ja jokin kytkeytyi rinnassa mitä en ollut tuntenut kahdeksaan vuoteen. Palasin huoneeseen ja mies sai versioni jota ei ollut nähnyt aikoihin. Ja sitten makasin ja ymmärsin että moottorina ei ollut meidän läheisyys vaan tuo mies altaalla. Olemme 46. Kaksikymmentäyksi vuotta naimisissa. Kolme lasta — kaksi vanhinta Tampereen yliopistossa, nuorin yläasteella. Vaihtoja ei koskaan. Rakastan miestäni. En ole onneton. Mutta vietin vuoden fantasioiden kanssa että minua katsotaan, valokuvataan, huomataan juhlissa, ja fantasia muuttuu konkreettisemmaksi ei hatarammaksi. En tiedä haluanko tehdä jotain. Ehkä haluan vain painaa jotain huoneessa taas. Eksibitionismi 46-vuotiaana — vaihe, hormonit, vai jotain mistä pitää oikeasti puhua hänelle. Ja miten sanoa miehelle joka ajattelee että meillä on hyvin.