Anoppi löysi laatikon. Kuusi päivää ei puhu pojalleen
Kuvitelkaa. Sunnuntai. Me kummin syntymäpäivillä. Anoppi vahtii koiraa koska jätimme sen hänelle. Päättää "auttaa" ja taittaa pyykit jotka jäin laittamatta kuivausrumpuun. Ylin laatikko makuuhuoneen lipastossa — siellä on lakanat. Alin — sukat ja alusvaatteet. Toinen alhaalta — siellä on meidän "viikonlopputavaramme" — pari lelua, kirjeitä kahdelta parilta joiden kanssa ollaan tekemisissä, ja valokuvia juhlista klubilla pääkaupunkiseudulla viime keväältä. Polaroideja. Me molemmat näkyvät. Tunnistettavasti. Muiden ihmisten kanssa. Hän sulki laatikon. Taittoi pyykit valmiiksi. Jätti lapun — "koira ulkoilutettu, ruokaa pakastimessa". Kuusi päivää ei vastaa puheluihin tai viesteihin pojaltaan. Kuudes päivä. Mies on hajalla. Hän on ainoa lapsi, isä kuoli kolme vuotta sitten, äiti uskonnollisin nainen jonka tunnen luostarin ulkopuolella. Emme tiedä kertooko hän muulle suvulle, tyttärellemme (12), vai katoaako hän vain ikuisesti. Joku ollut samanlaisessa tilanteessa lähisuvun kanssa. Menittekö ensin vai odotittekö heitä. Ja miten suojataan lapsi seurauksilta joilla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan.