Vuosi sytostaattien jälkeen. Keho ei ole enää mun, mies sanoo rakastavansa — en usko

Mies istui eilen illalla keittiön pöydän ääressä ja sanoi hiljaa — "haluan sut niin kuin ennen". Mä nyökkäsin ja menin tiskaamaan, koska itkeminen olisi tehnyt tilanteesta vielä pahemman. Tunsin miten hän katsoi mua selkään, odotti että käännyn. En kääntynyt, pesin samaa lautasta hyvät viisi minuuttia. [N37], Punavuori, kymmenes vuosi yhdessä, ennen diagnoosia elettiin ihan tavallista hyvää elämää. Viime maaliskuussa mä sain rintasyöpädiagnoosin. Vasen pois, väliaikainen rekonstruktio toistaiseksi, vielä ainakin kahdeksan kuukautta tämän kanssa, sitten toinen leikkaus. Sytostaatit loppui lokakuussa, hiukset vasta alkaa tulla, ripset kuin vastasyntyneellä. Mies oli koko ajan kallio — kuljetti joka hoitoon, teki keittoa kun en pystynyt katsomaan ruokaa, nukkui sairaalan tuolissa kun mä jäin. Otti palkatonta vapaata kolme kertaa peräkkäin. Joo, oon hänelle velkaa loppuelämäni, ja jostain syystä se vain pahentaa kaikkea. Ja tää on se varsinainen juttu. Halu palasi. Voimakas, melkein sopimaton, mä herään yöllä enkä saa unta. Mutta ei häneen. Mä joudun fantasioihin missä tuntematon mies haluaa mua, ihminen joka ei tiedä kehostani mitään. Joka näkee mut ekaa kertaa, ilman papereita, ilman sääliä, ilman tota "rakastan sua sellaisena kuin olet". Kun mies koskee arpea — jähmetyn täysin, mä jopa pidätän hengitystä. Kun kuvittelen vieraan katseen joka ei tiedä historiaa — elävöityn. Joo en oikein itsekään osaa selittää, terapeutti sanoo että se on normaalia, mutta terapeutti ei makaa kanssani samassa sängyssä. Mä tiedän että tää kuulostaa kiittämättömyydeltä. Hän oli rinnalla koko vuoden, ja mä fantisoin jostain haamuista appista. Mutta ongelma ei ole hänessä, ongelma ei ole hänessä, mä toistan tätä itselleni kuin mantraa. Ongelma on siinä että hänen katseensa on ihmisen katse joka näki mut ilman hiuksia, ilman rintaa, letkujen kanssa suonissa. Ja mä tarvitsen nyt katseen joka näkee vain naisen. Ei sairasta, ei selviytyjää, ei "voi miten sä oot vahva", vaan ihan vain naisen. En tiedä miten nää sovittaisi yhteen enkä tiedä voiko tästä edes puhua hänelle. Jos joku on käynyt syövän läpi ja palannut kehoon seksin kautta — auttaako vieras katse vai etäännyttääkö se omasta miehestä? Onko tää normaali vaihe vai oonko mä jo paennut enkä huomaa että oon paennut? Ja mitä te teitte syyllisyydelle — koska mulla sitä riittää kolmeksi vuodeksi eteenpäin, mä kannan sitä kuin matkalaukkua.